EU-lainsäädännön tyypit

Primaarioikeus: EU:n perussopimukset

Kaikki, mitä EU tekee, perustuu EU:n perussopimuksiin. Näissä EU-maita sitovissa sopimuksissa (erityisesti Rooman sopimuksessa ja Maastrichtin sopimuksessa) vahvistetaan EU:n tavoitteet, sen toimielinten säännöt, päätöksentekomenettelyt sekä suhteet EU:n ja sen jäsenmaiden välillä.

Perussopimukset ovat EU-lainsäädännön lähtökohta, ja niitä kutsutaan sen vuoksi EU:n primaarilainsäädännöksi tai primaarioikeudeksi. EU voi antaa lakeja vain niillä politiikan aloilla, joilla sillä on siihen EU:n perussopimusten nojalla jäsenmaiden valtuutus. Tästä käytetään nimitystä annetun toimivallan periaate.

Perussopimuksista neuvotellaan ja sovitaan kaikkien EU-maiden kesken, ja ne on ratifioitava jäsenmaiden parlamenteissa, toisinaan kansanäänestyksen jälkeen. Perussopimuksia on muutettu ajan mittaan, kun EU:hun on liittynyt uusia jäsenmaita, EU:n toimielimiä on uudistettu ja EU:lle on annettu uusia vastuualueita.

Sekundaarilainsäädäntö: säädökset

Perussopimusten periaatteiden ja tavoitteiden pohjalta säädettyä lainsäädäntöä kutsutaan sekundaarilainsäädännöksi tai johdetuksi oikeudeksi. Siihen kuuluu sekä oikeudellisesti sitovia että oikeudellisesti sitomattomia säädöksiä.

Oikeudellisesti sitovat säädökset

Oikeudellisesti sitovat säädökset hyväksytään perussopimuksissa säädetyllä tavalla (tavallisessa tai erityisessä lainsäätämisjärjestyksessä). Tällaisia säädöksiä ovat asetukset, direktiivit ja päätökset.

Asetukset ovat säädöksiä, jotka ovat kaikilta osiltaan velvoittavia. Niitä sovelletaan suoraan ja yhtäläisesti kaikissa EU-maissa heti niiden tultua voimaan. Niitä ei tarvitse erikseen saattaa osaksi kansallista lainsäädäntöä.
Direktiiveissä asetetaan EU-maille sitovia tavoitteita tietyn tuloksen saavuttamiseksi. Jäsenmaat saavat kuitenkin itse päättää siihen käytettävistä keinoista. Sen jälkeen kun direktiivi on hyväksytty EU:n tasolla, jäsenmaiden on saatettava se omilla säädöksillään osaksi kansallista lainsäädäntöään ja ilmoitettava näistä toimenpiteistä Euroopan komissiolle.
Direktiivi on saatettava osaksi kansallista lainsäädäntöä siinä asetettuun määräaikaan mennessä (yleensä 2 vuoden kuluessa). Jos EU-maa jättää tämän tekemättä, komissio voi aloittaa sitä vastaan rikkomusmenettelyn.
Päätökset ovat kaikilta osiltaan velvoittavia. Jos päätöksessä nimetään ne, joille se on osoitettu, se velvoittaa ainoastaan niitä.

Sitomattomat säädökset

Sitomattomia säädöksiä ei hyväksytä tavallisessa tai erityisessä lainsäätämisjärjestyksessä vaan tiettyjen erityissääntöjen mukaisesti. Tällaisia säädöksiä ovat suositukset ja lausunnot.

Suositusten avulla EU:n toimielimet voivat ilmaista näkemyksiään ja ehdottaa tiettyä toimintatapaa ilman, että suosituksen kohteena oleville seuraisi siitä oikeudellisia velvoitteita.
Lausuntojen avulla EU:n toimielimet voivat ilmaista kantansa ilman, että siitä seuraisi mitään oikeudellisia velvoitteita.

Delegoidut säädökset ja täytäntöönpanosäädökset

Parlamentti ja neuvosto voivat tietyin edellytyksin valtuuttaa komission antamaan delegoituja säädöksiä tai täytäntöönpanosäädöksiä.

Delegoidut säädökset ovat muita kuin lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäviä, soveltamisalaltaan yleisiä säädöksiä. Näillä komission antamilla säädöksillä täydennetään tai muutetaan lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn säädöksen tiettyjä, muita kuin sen keskeisiä osia. Komission valtuudet antaa delegoituja säädöksiä on tiukasti rajattu:

delegoidulla säädöksellä ei voida muuttaa lainsäädännön keskeisiä osia
säädösvallan siirron tavoitteet, sisältö, soveltamisala ja kesto on määriteltävä
parlamentti ja neuvosto voivat peruuttaa säädösvallan siirron tai vastustaa delegoitua säädöstä.

Komissio (tai poikkeustapauksissa neuvosto) voi antaa täytäntöönpanosäädöksiä aloilla, joilla edellytetään yhdenmukaista täytäntöönpanoa (verotus, maatalous, sisämarkkinat, terveys, elintarviketurvallisuus jne.).

Lisätietoa täytäntöönpanosäädöksistä ja delegoiduista säädöksistä